Anteeksi tämä yli kaksi kuukautta kestänyt hiljaisuus. Ei ole ollut inspiraatiota kirjoittaa tänne sillä olen mennyt niin huimasti eteenpäin, että blogi on jäänyt kakkossijalle.
Kesällä on toki ollut vaikeampiakin ajanjaksoja mutta olen oppinut käsittelemään niitäkin uudella tavalla. En sillä itsetuhoisimmalla ja satuttavimmalla.

Luulin etten tule kestämään polin työntekijöiden ja terapeutin kahden viikon lomaa, sillä vaikka aika kuulostaa ehkä toisten korvaan lyhyeltä, olen näiden vuosien aikana tottunut käymään neljä kertaa viikossa jonkun vastaaanotolla juttelemassa. Pudotus nollaan oli suuri. Selvittyäni siitä tajusin kuitenkin miten paljon elämässä on muuttunut: mä pärjään lyhyitä aikoja yksinkin ilman sairaalaa.

Paino ahdistaa aina välillä ja olen repsahtanut oksentamaan taas. Nyt on kuitenkin tehty kirjallinen sopimus, jossa lupasin oksentavani maksimissaan kerran päivässä. Olen pyrkinyt pitämään siitä kiinni vaihtelevin tuloksin. Aina kun olen onnistunut yhden päivän, saan laittaa terapeutille viestin ja mietimme jonkin pienen palkinnon.

Nyt kun elämä on ottanut uuden suunnan, olen myös löytänyt itsestäni uusia puolia: nykyään tykkään häärätä omalla pienellä kasvimaalla, istuttaa kukkia ja kasvattaa hedelmiä. Tykkään kävellä sateessa koirien kanssa ja katsoa tuntikausia Netflixiä, mikä aikaisemmin olisi ollut mahdotonta. Olen myös löytänyt uudestaan syömishäiriön tukahduttaman liikunnan ilon, kun olen käynyt pelaamassa tennistä siskon kanssa. En väitä etteikö huonoja oloja tulisi. Viimeksi tänään googletin paljonko buranaa pitäisi vetää jotta henki lähtisi. Mutta tajuan AINA ennen toteutusta, ettei se enää ole vaihtoehto. Välitän liikaa ihmisistä ja eläimistäni. Haluan nähdä, kuulla ja kokea asioita joita vielä en ole saanut.

En tiedä uskallanko sanoa, että elämä on tasapainossa. Epävakaapersoonallisuushäiriö kummittelee kuitenkin yhä takataskussa. Tulee hetkiä kun tekisi mieli toimia impulsiivisesti mutta pystyn nykyään hallitsemaan olotiloja. Nyt pystyn vihdoin luottamaan vuosia sitten erään lääkärin sanomisiin "aika helpottaa, voi jopa poistaa sairauden". Silloin se tuntui vain sanahelinältä. Turhalta eikä ollenkaan lohduttavalta. Mutta niin se vain on mennyt, aika on helpottanut kuten myös terapia.

Jos joku haluaa seurata instassa, niin nimellä sofia_recovering löytyy. En kuitenkaan hyväksy sinne kovin tuttuja, sillä haluan pitää sen paikkana, jonne voin vuodattaa paskimmatkin olot. Sitä päivitän useasti nyt kun blogin pitäminen on vaakalaudalla. En tosiaan tiedä jatkanko tätä enää, sillä tuntuu että elämä on kuljettanut niin eri tilanteeseen kuin lähtiessä, enkä halua jatkuvia muistutuksia siitä. Tämä ei kuitenkaan tule olemaan viimeinen kirjoitus tänne blogiin, mutta taukoa voi taas kertyä. Sillä välin, jos tunnemme, voit kysyä kuulumisia ihan henkilökohtaisesti, tai sitten seurata instagramissa :)

Bodypositivy

Tänään kiertelin kaupoilla koko päivän siskon perheen kanssa, etsien lapsille ja aikuisille juhliin vaatteita. Kun pukukopissa olin tuskaisena saanut pitkän mekon päälleni ja tuijotin peiliä, en voinut välttyä ajatukselta "ehkä mä kelpaan". Pistin sen merkille sillä eihän tällainen ajatus ole käynyt mielessäkään viimeisen seitsemän vuoden aikana. Tuijotin pyöreitä kasvojani, hiukan pömpöttävää mahaa, sheivaamattomia sääriä ja aina niin vihaamiani käsivarsia ja tajusin että eihän tämä olen sittenkään kovin paha yhdistelmä. Ja että vaikka oli kuuma, tukala olla pienessä kopissa ja muutenkin kaikin puolin epämukavaa niin kaikki on joka tapauksessa hyvin. Ei loistavasti mutta hyvin. Ja tällä kertaa se riittää.

Olen päättänyt alkaa hyväksymään kehoa pikkuhiljaa. Luotsaan ajatuksia siihen suuntaan, että minä riitän ja olen hyvä. En aio heti tässä ja nyt sanoa, että unelmakroppa on saavutettu. (Ensinnäkään, en edes havittele unelmakroppaa) Aion yksi kehon osa kerrallaan opetella hyväksymään sen, jotta lopulta voin sanoa itselleni peilin edessä "Minä rakastan itseäni". Liian usein siihen rinnastetaan liika itserakkaus mutta on hyvä muistaa että sitäkin elämässä tarvitaan. Välillä on pakko pysähtyä, halata itseään, todeta että "tänään sinä riität tällaisena". Välillä on aika ottaa time out, puhaltaa peli hetkeksi poikki ja keskittyä vain rakastamaan itseään. Se ei ole heikkoutta tai liian itserakasta. Sitä meistä jokainen tarvitsee joskus, itsensä hyväksymistä kaikkine heikkouksineen ja vikoineen.
Epätäydellisen täydellisenä.

Ei helvetin helvetti! Mitä tästäkin ees-taas-seilaamisesta taas tulee? Sain pudotettua painoa nelisen kiloa (tietysti suurin osa vain nesteitä kun tein sen niin epäterveellisellä tavalla ja liian nopeasti) mutta onneksi oli eräs ystävä joka puhui järjen äänenä. Hän ei sanonut mitään erikoista, kuunteli ja kertoi omia kokemuksia. Mutta yksi asia joka jäi mieleen, jota moni ei ole sanonut oli "Mä uskon että sä voit parantua". Siinä vaiheessa päätin etten voi jatkaa näin, sillä jos yksikin ihminen uskoo muhun, on mun pakko uskoa itsekin.
En saanut kerrasta lopetettua oksentelua mutta pikkuhiljaa lisäsin ruokaa. Kyllä, vatsa tuli aluksi kipeäksi ja täyttyi heti, kyllä turposin ja näytin ilmapallolta (ainakin omasta mielestäni) ja kyllä, ahdisti. Mutta en ollut yksin ja olin yhtä suurella motivaatiolla päättänyt lopettaa idioottimaisen touhun kuin päätin laihduttaakin, joten kärsin ikävät seuraamukset.

Tajusin ettei ketään kiinnosta paljonko painan, kunhan olen terve. Kukaan ei määrittele arvoani sen perusteella painanko 45, 50 vai 70 kiloa. Kunhan voin hyvin. Tajusin myös että kaikki tämä lähti siitä, kun sain juoksukiellon lääkäriltä. En kestänyt sitä, että joku ulkopuolinen tulee rajoittamaan elämääni niin suuresti eikä kontrolli enää olekaan minulla. Kerroin tämän terapiassa ja polilla, ja molemmissa paikoissa oltiin sitä mieltä, että se on täysin normaalia. Aikuisen, itsenäisen ihmisen on vaikea ottaa vastaan neuvoja siitä miten täytyy elää, mitä saa tehdä ja mitä ei. Olen itsenäistynyt ja ottanut vastuun omasta elämästäni nuorena joten kun kirurgi otti pois asian joka on ollut todella tärkeässä roolissa koko elämäni, se tuntui niin pahalta että syömisen ja painon kontrollointi vei ajatukset muualle.

En ehkä koskaan pääse kokonaan tästä piirteestä eroon. Kun on kerran oppinut toimimaan tietyllä tavalla, täytyy tehdä paljon töitä, jotta voisi toimia toisin. Mutta jatkossa osaan ehkä kyseenalaistaa käyttäytymismallini ja pyytää tarpeeksi nopeasti apua.

Olen kuitenkin tilanteessa, jossa olen paljon pohtinut ammattiavun tarvetta. Tiedän tarvitsevani kaiken avun mitä saan, ja nyt käynkin neljä kertaa viikossa puhumassa jollekin. Välillä kuitenkin tuntuu, että väsyn asioiden käsittelyyn sillä traumat ovat niin syvällä. Joskus reagoin fyysisesti, joskus psyykkisesti. En kuitenkaan pysty juurikaan puhumaan kenellekään muulle, joten en ole uskaltanut vähentää ammattiauttajilla käyntiä. Ehkä tämä on vain vaihe ja kun saan työn kunnolla sovitettua arkirutiineihin niin jaksan taas paremmin.

Olen aloittanut taas laihduttamaan... Triggeröidyin eräästä instakuvasta ja -tekstistä niin paljon, että kävin vaa'alla ja järkytyin. En ole koskaan elämässäni painanut näin paljon. Taidan lopettaa olanzapiinin (sivuvaikutuksena painon nousu) koska tein mitä vain niin pikkuhiljaa paino on noussut.

Tänään en ole syönyt vielä mitään vaikka kello on vähän yli neljä. Illalla menen teatteriin joten siellä ehkä väliajalla voin ottaa jonkun suolaisen palan ja teetä.

Katsoin lisäksi Netflixistä elokuvan jossa nuori nainen sairastuu anoreksiaan. Näyttelijä laihdutti oikeasti itsensä alipainoiseksi niin että selkärankakin näkyi. Sain siitä vain lisäboostia projektiini.

Selailin proana sivuja ja vaikka suurin osa vinkeistä on tässä kahdeksan vuoden aikana tullut tutuiksi niin jotain uuttakin löytyi.
Itselle on aina ollut vaikeaa noudattaa dieettejä. Ei siksi että niistä jäisi nälkä tai tekisi mieli ruokaa vaan siksi että olen joko-tai-ajattelija. Joko syödään normaalisti ja oksennetaan tai sitten ei ollenkaan. Sen takia aionkin ehkä vain paastota päivän ja iltaisin syödä teen kanssa hedelmän tai rahkan.

Mutta ei huolta, en aio laihduttaa sairaalloisen alipainoiseksi niin että olisin taas letkuissa. Ei, minulla on koirat ja työ josta pitää huolehtia. Laihdutan vain vähän (10kg) jotta olen hoikempi ja sirompi. Ja jos tekee mieli syödä, käväisen vain vaa'alla ja tadaaa, problem solved!

Huonoja uutisia

Kävin äsken röntgenissä ja kirurgian polilla. Ensin tulokset olivat lupaavia: jos oikea jalka leikataan ja metallit poistetaan, voi juoksukyky palautua ja kivut lähteä. Lääkäri lupasi soittaa kun on vielä varmistanut asian kokeneemmalta kirurgilta.
Äsken sain kuitenkin murskaavan puhelun. Leikkaus tulisi olemaan hyvin vaikea, riskialtis ja pitkä, toipumiseen menisi kauan aikaa eikä takeita silti olisi. Yritetään ensin fysioterapiaa. Jalan kaikki rustot, kudokset ja pinnat ovat pahasti vaurioituneet. Kaikkein kauheimmat olivat kuitenkin sanat "Et voi enää koskaan juosta".
Juoksu on AINA ollut elämäni pelastus. Kun on ahdistanut-juoksin, kun oli paha olla kotona-lähdin juoksemaan, kun oli hyvä olo-juoksin. Juoksin kilpaa ja omaksi iloksi. Juoksin koko nuoruusikäni ja nyt se viedään minulta pois. Kaikki on menetetty.

Olen itkenyt ääneen huutoitkua ja soittanut hoitajalle. Hänen sanansa "voi rakas, jos mä voisin niin halaisin sua" auttoivat vähän aikaa mutta nyt... Kaikki kauhukuvat pyörivät päässä. En tiedä voiko tätä tajuta jos ei ole rakastanut urheilua koko sydämestään. Se on aina ollut osa mua. Niin iso osa, että sattuu kun se viedään pois.

Toinen rakkaus, joukkuevoimistelu on jo riistetty multa sillä nilkat ei metallien takia taivu suoriksi enkä pysty hyppäämään. Miksi kaksi lajia? Miksi ihmisen täytyy olla niin helvetin tyhmä että menee ahdistuksissaan hyppäämään katolta ja vammautuu. Mitä tästä voi muka oppia? Joku on joskus sanonut että kaikessa on hyvät puolet mutta mä en kyllä keksi tästä tällä hetkellä yhtään mitään positiivista.

Tuntuu ettei elämällä ole enää mitään merkitystä. Kaikki tehty työ tuntuu arvottomalta ja turhalta. Voisin vain jäädä tuleen makaamaan, jos en tietäisi että maailmassa on ihmisiä joilla ei ole edes kävelykykä tai jalkoja. Yhtä hyvin mäkin olisin voinut menettää ne. Tai halvaantua. Sekään ei ollut kaukana. Mä olen selvinnyt siitä, kun kävelykykyä ei luvattu. Mä taistelin itteni kävelevien kirjoihin. Nyt mulle ei luvattu juoksua. Mun on pakko päästä siitä yli, että juoksu ja lajit joissa tulee tärähdyksiä, olisivat ainoita liikuntalajeja. On pakko keksiä uusia, myös jaloille toimivia harrastuksia.

"Hän ei kävele koskaan

mutta sielunsa viilettää

Kuin villi intiaani

vuoren rinnettä välkkyvää.

Hän ei kävele koskaan 

se vain unissa onnistuu

mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu."

"Nään lopun tulevan

Mut vielä odotan

Et kävis jotain mikä tekis musta vahvemman.

Kaikki muhun elävää

Valuu läpi käsistä

Sinä olet vankila 

Johon tahdon palata 

Nämä hetket vähenee

Kyllä sydän sen tuntee."



Heräsin tänään jo kello neljä enkä enää saanut unta, joten päädyin selailemaan blogeja. Löysin Demi Auloksen blogista kirjoituksen Yhdessä erossa ja päädyin miettimään myös omien vahempieni eroa aivan uudelta kantilta.

Joudun myöntämään, että olen ollut ehkä hiukan vihainen ja katkera siitä, etten saanut kunnon ydinperhettä lapsena. En edes silloin, kun vanhempani vielä olivat yhdessä. Isä oli aina töissä ja äiti oli minun kanssani kotona. Kaikki kuitenkin muuttui, kun he erosivat. Isä alkoi viettää enemmän aikaa kanssani niinä viikonloppuina, kun hänen luokseen tulin. Enää kaikki aika ei mennytkään töitä tehden vaan sain nauttia sen viikonlopun hänen huomiostaan.

Kun molemmmat vanhempani löysivät uudet puolisot, sain myös suuremman perheen. Varsinkin isäpuoleni kolmesta lapsesta tuli tärkeä osa elämääni, sillä nuorin heistä oli minua vain kolme vuotta vanhempi. Omat siskoni ovat 19 ja 16 vuotta vanhempia, joten oli mukavaa saada siskoksi joku melkein oman ikäinen. Itseasiassa, kun aloin viiltelemään, siskopuolet olivat ensimmäisiä jotka saivat tietää, ja jotka ohjasivat minut avun piiriin terveydenhoitajalle.

Näiden siskopuolien kanssa vietämme yhdessä juhlia ja varsinkin jouluna kokoonnumme aina yhdessä ison päydän ääreen syömään.

Mutta vaikka olen saanut ikään kuin uuden perheen, ei vanha ole jäänyt yhtään sen enempää taka-alalle. Esimerkiksi yhtenä kesänä vuokrasimme ison mökin ja kokoonnuimmme sinne biologisten siskojeni, heidän perheidensä, vanhempieni, mummon sekä isä- ja äitipuolen kanssa. Saunoimme, pelasimme, teimmme ruokaa ja ihan vaan hengailimme yhdessä. Ihan kuin mikä tahansa perhe, välittämättä siitä, kuka on naimisissa ja kenen kanssa.

Äiti- ja isäpuoleni ovat ottaneet meidät lapset aivan kuin omikseen. Parempaa suhtautumista en olisi voinut toivoa, vaikka aina välillä tuleekin törmäyksiä ja sanaharkkaa. Tulemme kuitenkin niin hyvin toimeen ettei valittamiselle löydy siaa.

Vuosien kuluessa olen ymmärtänyt, miten onnekas olen ollut kun sain juuri nämä ymmärtäväiset ihmiset ympärilleni. Nämä ihmiset ovat tukeneet minua vaikeimmissa oloissa ja haluavat auttaa kaikin keinoin. He eivät tuomitse tai pidä hulluna vaan ovat käyneet sairaalassakin katsomassa kun olen ollut huonoimmillani. He haluavat ymmärtää ja ottavat asioista selvää, kyselevät kuulumisia ja soittelevat. 

Kiitos että jaksatte, kiitos että olette juuri minun oma, suuri perheeni!